Alexandran kesä 1999

Reposaari - Ahvenanmaa - Gräddö - Tukholma - Helsinki - Reposaari


Matka Tukholman saaristoon

Alexandran kunnostaminen oli kestänyt koko kevään ja se saatiin vasta juhannuksesta vesille. Nyt vene oli kiiltävä ja hohtava kuin vastarakennettu, ja taisipa joku niin erehtyä luulemaankin. Perusteellisen kauneusleikkauksen jälkeen entinen Moira kastettiin Alexandraksi. Aleksandra-nimisiä naisia oli suvussa useita: isoisoäiti, isoäiti ja tytär, muitakin, mutta heidät tunsimme henkilökohtaisesti. Näiden naisten kunniaksi valitsimme veneen nimen.

Kunnostusurakka oli vienyt tyystin aikamme ja melkein voimammekin, emmekä olleet ehtineet suunnitella tulevaa purjehduskautta. Koska edellisenä kesänä olimme kiertäneet Saaristomerta, halusimme nyt palata Ahvenanmaan saaristoon muutaman vuoden poissaolon jälkeen. Miehistöön kuuluivat: Masa, Kassu, Tapio ja Tapani. Sofian oli määrä tulla mukaan matkan varrelta.

Reposaarelta lähdettäessä ensimmäisenä etappina on Säpin majakkasaari, jonka itäpuolella väylä kääntyy Luvian saaristoon ohi Pirskerin. Moottoriveneillä jatkoimme tavallisesti rannikkoreittiä, mutta Scyllalla oli mukavampi sujahtaa Iso-Pietarista ulos Raumanmerelle, jossa on tilaa kulkea. Rauman edustalla, Rihtniemen kohdalla, tulimme takaisin rannikkoreitille, josta jatkoimme Pujon-saaren, Saarenpään ja vuonna 1756 rakennetun, Suomen vanhimman kivipookin, Lyökin, ohitse Nurmisten itäpuolitse kulkevalle väylälle. Reposaarelta lähdettäessä päivänmittaisen purjehdusurakan päätteeksi sopiva yöpymispaikka on Tevaluodon kaakkoispuolella sijaitseva kaunis, kallioinen Palokari, jonka rannat suojaavat hyvin matkaajaa länsi- ja etelätuulilta.

Rannikon suojassa kulkevat väylät ovat olleet talonpoikaispurjehtijoiden käytössä vuosisatoja. Isoisämmekin, eli tuffa kuten täällä päin on bruukattu sanoa, on seilannut Ämttöölahdesta silakkapaatilla aina Saloon asti, ja ahvenanmaalaiset sumpparit ovat olleet tuttu näky Ahlaisissa. Purjehdusreitit ovat olleet tärkeitä kulttuurivaikutteiden leviämisteitä. Monet entisten kulkuväylien varsilla olevat paikannimet kantavat edelleen muistoa kulkijoistaan kuten myös ne monet kasvit, jotka ovat juurtuneet entisille lastaus- ja kauppapaikoille.


Melkein jo ulkomailla - Ahvenanmaan rajalla Jurmossa

Uudenkaupungin vesiltä matka jatkui seuraavana päivänä kohti Kihtiä ja Ahvenanmaan rajalle Jurmoon. Jurmoon liittyi muistoja, jonka vuoksi sinne oli mukava saapua.

Olimme 70-luvun alussa isän serkun vieraina useaan otteeseen ja silloin meille avautui vielä tuntematon maailma. Serkku oli aikoinaan muuttanut tyttäriensä kanssa Ahlaisista umpiruotsinkieliseen saareen ja avioitunut siellä uudelleen. Vaikka Jurmo on lähellä Kustavia ja mannerta ovat sen kulttuuriset siteet olleet ensisijassa Ahvenanmaalla ja suomen kieltä ei juuri saarella puhuttu. Isä ja serkun mies, Einari, tulivat kuitenkin hyvin toimeen, vaikka heillä ei yhteistä kieltä ollutkaan. Einarin lähes ainut suomenkielinen lause taisi olla "Onko mitä viinameininki?".

70-luvulla saimme tutustua vielä elävään ahvenanmaalaiseen kalastajakulttuuriin. Silloin elanto hankittiin etupäässä merestä perinteisin välinein. Puupaatit, rysät ja pumpuliset silakkaverkot olivat vielä käytössä. Ahvenanmaalaiseen tapaan pieniltä peltotilkuilta hankittiin lisäelantoa.

Kun isä halusi päästä kalastamaan verkoilla Einarin kanssa, oli pettymys suuri, kun verkot laskettiinkin vain Jurmon rantaveteen. Kun he seuraavana päivänä kävivät kokemassa pyydykset, jotka olivat täynnä kaikenlaista meren elävää, hän ymmärsi että täällä ei tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Vielä tuolloin Jurmon vedet olivat kristallinkirkkaita. Eräänä iltana, kun lähdimme uistelemaan luotojen välisille vesille, tuntui kuin olisimme leijailleet veneinemme ilmassa. Lahden pohja, joka oli useita metrejä alempana, näkyi kirkkaana pienimpiä yksityiskohtia myöten. Järkytys oli kova, kun 90-luvulla saavuimme omilla veneillä todistamaan tämän merellisen paratiisin kadonneen. Vedet olivat muuttuneet vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa sameiksi ja limaisiksi. Myöhemminkään emme ole matkoillamme tavanneet vastaavanlaista puhdasta merta koko Itämeren alueella.

Provianttia haettiin kaupasta ja vielä samana päivänä jatkoimme matkaa Kihtiä pitkin etelään. Kihdiltä käännyimme länteen Lappoon johtavalle väylälle, josta jatkoimme Lappoon ja Björkön eteläpuolitse Kumlingen pohjoiskärjessä olevaan suojaisaan ja kauniiseen luonnonsatamaan. Kiinnityimme kallioiseen rantaan ja loihdimme iltapalat miehistölle. Yöksi irroitimme etuköyden ja jäimme ankkurin varaan lahdelle.

Sovimme, että Sofia saapuu lautalla Maarianhaminan länsisatamaan kahden päivän päästä. Matkamme jatkui Seglingen länsipuolta kohti Sottungaa ja siitä edelleen Nötön ja Degerön ohi Lemlandin eteläkärjen kautta Rödhamniin, johon jäimme lahdelle ankkuriin. Illalla meiltä kerättiin ystävällisesti maksu ankkuripaikasta.

Seuraavana päivänä purjehdimme kauniissa säässä Maarianhaminaan, johon saavuimme hyvissä ajoin ennen Sofian lauttaa. Sofian saavuttua, tutustuimme merimuseoon ja kiersimme kaupugilla, samalla kun käytimme tilaisuutta hyväksemme hankkiaksemme Tukholman saariston kartat. Olimme alkaneet herätellä ajatusta purjehduksesta lahden toiselle puolelle. Länsisatamassa tavoitimme vuonna 1973 rakennetun pikkuscyllan nimeltään Ellinor II ja hänen kipparinsa. Maarianhaminasta jatkoimme seuraavana päivänä Eckerön Käringsundetiin, jossa emme olleet aikaisemmin käyneet. Mahtava venäjän vallan aikainen postitalo näkyi kauas merelle, ruotsalaisille oli pitänyt näyttää. Vietimme kaksi loistavaa vuorokautta Kärinsundetissa mitä parhaimmassa lomasäässä. Lapset ottivat kaiken irti uimisesta ja matkalle mukaan otetusta kumiveneestä. Päätös Ruotsin puolelle lähtemisestä kypsyi vähitellen.


Ahvenanmeren toiselle puolelle

Käringsundetista lähdimme ylittämään Ahvenanmerta tuulettomassa ja helteisessä säässä. Keskellä merta miehistö ja naisisto pulahti vilvoittelemaan veteen. Ruotsin puolella kohteena oli pieni Gräddön kylä. Vasta matkalla tajusimme ajatella muodollisuuksia siirryttäessä ulkomaille. Kartalta huomasimme, että Ruotsin rannikolla oli merkitty laajoja alueita, joihin ulkomaisilta veneiltä oli pääsy kielletty. Epävarmana määräyksistä lähestyimme rannikkoa. Yhytimme pienen ruotsalaisen purjeveneen, jonka kipparilta kyselimme neuvoa, mutta hänkään ei tiennyt miten asianlaita on. Etsimme reitin, joka kiersi kielletyt alueet ja saavuimme hyvissä ajoin ennen iltaa Gräddön kylään. Tulliviranomaisia ei näkynyt. Myöhemmin matkan aikana kuulimme, että kyseiset rajoitukset oli poistettu, olimme turhaan voimistelleet asian kanssa.

Gräddössä huomasimme toisen ongelman, jota emme myöskään olleet ajatelleet. Pienessä kylässä ei ollut ainoatakaan korttiautomaattia ja kun emme olleet vaihtaneet kruunuja oli valuutan kanssa vaikeuksia. Ravintolassa ja muissa liikkeissä saimme visalla kuitenkin valuuttaa ja pärjäsimme joten kuten. Vierasvenesataman suihkujen lämmin vesi vaati toimiakseen kolikoita ja ensimmäset pesut olivatkin melko raikkaita.

Gräddössä ensimmäisen kerran tajusimme, mitä Ruotsin kansankoti oikein tarkoittaa. Pienessä vanhassa torpassa olevassa ravintolassa kylän väki oli kokoontunut laulamaan ja viettämään kesäistä iltaa sellaisen yhteenkuuluvuuden ja tuttavallisuuden ilmapiirissä, jota ei Suomessa tapaa. Suomalainen keskustelee pöytäseurueessa muutamien kanssa, kun taas ruotsalaiset osallistuvat aina koko ryhmänä ilonpitoon ja seurusteluun.

Aamulla Alexandran vieressä vanhempi pariskunta oli lähdössä purjeveneellä liikkeelle. Katselimme ihailevasti, miten laiturista irrottaudutaan suoraan purjeilla. No, se ei ollut lopulta niin yksinkertaista kuten arvata saattaa. Ahtaassa kolossa veneen köli sotkeutui naapurin peräköyteen. Saksalaisesta veneestä emäntä tuli apuun kumiveneen kanssa, soutaminen vain oli jäänyt opettelematta, ja epämääräisen pyörimisen jälkeen isäntä otti asiat hoitaakseen. Kumiveneeseen kiinnitettiin perämoottori ja sillä pariskunnan purjevene saatiin hinattua irti pinteestä ja heidän matkansa saattoi lopulta jatkua. Selvisi, että konetta ei oltu saatu käyntiin ja siksi purjeet oli vedetty ylös. Hienoa tapauksessa oli se, että kaikki pysyivät rauhallisina tapahtuman aikana. Mietittiin vain miten se seuraava rantautuminen.

Meidänkin vuoro tuli lähteä ja tavoitteena meillä oli Tukholma, jonne saisimme purjehtia vuosisadan helteessä, mutta sinne oli vielä matkaa. Matka seuraavaan etappiimme, Furusundiin, ei sen sijaan ollut pitkä.


Tukholman saaristossa - etablisemangin ja rahvaan ympäristössä

Furusund oli 1900-luvun alun tukholmalaisen kerman suosittu kesänviettopaikka, jonne höyrylaivat kuljettivat taiteilijoita, näyttelijöitä, kirjailijoita ja muita tuonajan julkkiksia. Paikan oli keksinyt mies nimeltään Christian Hammer, joka ostettuaan saaren alkoi rakentaa italialaistyylisiä villoja, joita hän sitten vuokrasi edelleen. Huvilat saivat komeita nimiä kuten, Albano, Bellini, Solferino, Toledo ja Isola Bella, jonka ehkä kuuluisin vuokralainen oli August Strinberg. Hän vietti useita kesiä Furusundissa ja ehti ajautui moniin riitoihin. Furusundista ja sen sosieteen edesottamuksista hän kirjoitti ilkeämielisiä kuvauksia teoksessaan Fagervik och Skamsund ja sai sitten lisää vihamiehiä.

Vietimme illan kiertelemällä saarella. Aamulla valtavan kokoinen risteilijä lipui hiljaa vierassataman ohitse, onneksi nopeusrajoituksia noudattaen muuten olisimme löytäneet itsemme kaukaa rannalta.

Matkoilla joutuu aina kammpailemaan kahden erilaisen orientaation välillä. Kulkeeko enemmän mielijohteensa varassa ja poikkeaa kiinnostaviin paikoihin, joita tupsahtaa eteen, vai suunnitteleeko etukäteen reitit ja ottaa paikoista selvää, jotta saisi mahdollismman paljon irti kohteista sitten paikan päällä. Nyt oli lähinnä ensimmäinen vaihtoehto käytettävissä, niinpä vain purjehdimme sinne, missä näytti olevan riittävästi vettä. Helteinen sää hemmotteli meitä eikä sille näyttänyt tulevan loppua. Tukholmalaiset olivat joukolla tulleet saariston viettämään friluftsliviä. Kaikkialla saarten rannoilla näkyi pieniä seurueita luonnon helmassa.

Päivän kääntyessä iltaan meille tuli hoppu etsiä yöpymispaikkaa ja kun mitään vierassatamaa ei ollut lähistöllä, keksimme kartasta pienet merkinnät, joissa luki sopmaja ja arvelimme, että jos siellä kerta on roskiksia on siellä oltava jonkinlainen laiturikin. Ei muuta kuin sopmajoja metsästämään. Lähestyessämme erästä lupaavaa kohdetta, havaitsime sen olevan jonkin yksityisen sukellusseuran laiturin. Alexandra lipua hitaasti paikan ohi, kun yritimme kartalta keksiä uutta vaihtoehtoa. Samalla laiturilta alettiin viittoilla hätäisesti ja olimme varmoja, että meitä varoitetaan ajamasta karille tai jotain muuta huolestuttavaa. Käänsimme veneen ympäri ja kun viittoilu vain jatkui lähdimme rantaa kohden.

jatkuu...

Takaisin


© 2002-2013 scylla-alexandra.com - Leinot